sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Lapsen silmissä aikuisten epäonnistuminen


Kuiskaus korvani juuressa. 

Saanko istua sun sylissä?

Saat.

On surullista, että kuka tahansa aikuinen kelpaa. Yläpuolellamme lentää lentokone.

Oletko koskaan matkustanut lentokoneella?

Olen, monta kertaa. Ja kahden viikon päästä taas.

(Ja jos voisin, veisin sinut mukanani.)

Kertaalleen adoptoitu. Tai ei virallisesti, vaan sillä tavalla kuin täälläpäin usein tapahtuu. Ilman papereita. En edes tiedä mitä kaikkea siitä käytännössä seuraa. Tämän lapsen kasvattivanhemmilla on päihdeongelma.

Lapsi tulee ja menee koko pitkän illan, jonka istumme jalkakäytävällä. Ajaa aivan liian suurella polkupyörällään katua edestakaisin. Kukaan ei huuda hänen peräänsä. Kymmenen maissa puolisoni lähettää hänet kotiin nukkumaan.

Parin vuoden päästä hän ajaa pyörällään luultavasti jo pidemmälle. Sellaisille kaduille, jossa kukaan ei lähetä häntä kotiin nukkumaan.

Miten tämä lapsi, tässä maassa ja tässä kaupungissa voi saada sen elämän, joka jokaisella seitsenvuotiaalla pitäisi olla edessä?

Kun katson häntä silmiin, näen tämän maailman aikuisten epäonnistumisen. Ja koska en halua uskoa, etten voi tehdä mitään, näen niissä silmissä myös oman epäonnistumiseni.

On helpompi ottaa syliin kuin katsoa silmiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti