Choro, chorinho

Tiedättehän ne vauvoille tehdyt soittolelut, jotka narusta vetämällä soittavat tuutulaulun. No, choro-musiikki kuulostaa mielestäni usein aikuisille tehdyltä soittolelulta.

Aina säännöllisen epäsäännöllisesti katson Mika Kaurismäen tavattoman hienon elokuvan nimeltä Brasileirinho. Se kertoo Riossa 1800-luvun lopulla syntyneestä choro-musiikista. Ja sen musiikin soidessa kelpaa kuulkaa ikävöidä tuttuja maisemia joita elokuvassa vilahtelee. Sitä paitsi elokuvassa on tavattoman kaunis valo.

Choro ei varsinaisesti ole musiikkilaji, vaan pikemminkin tapa soittaa. Sana choro tarkoittaa itkua. Jotkut kappaleet ovat sambaa, jotkut valssia. Choron moninaisuus kuuluu ja näkyy myös Brasileirinhossa. En saa silmiäni irti ruudusta niissä kohdissa, joissa upeannäköinen pari tanssii gafieiraa. Jos jotain niin gafieiraa haluaisin osata tanssia!

Kaurismäen ja Brasileirinhon ansiota on se, että koskaan löysin Yamandu Costan. Yamandua pidetään yhtenä Brasilian lahjakkaimmista kitaristeista. Mutta muut osaavat arvioida lahjakkuutta paremmin, minä tyydyn nauttimaan.

Viimeksi katsoessa huomasin, että Brasileirinhossa Teresa Cristinan kanssa esiintyvä Pedro Miranda on sama Pedro Miranda kuin tässä Clarice Magalhãesin videolla, joka ei ole choroa, mutta joka kannattaa katsoa sekä ihastuttavan kappaleen että Rio-maisemien vuoksi. Ja taas tuo sama puoleensavetävä valo!

Elokuva on valmistunut vuonna 2005 eli silloin kun vielä asuin Brasiliassa. Siinä näkyy monta sellaista asiaa, joita ei enää ole. Santa Teresan vanha, keinahdellen etenevä keltainen raitiovaunu. Praça XV:n aukion yllä kulkenut jäätävän ruma maasilta, perimetral. Rion ja Niteróin keskustojen välillä kulkeneista vanhoista lautoista se, jossa saattoi istua ulkona ja nostaa jalat reelingille. Joskus siinä kuuli lentokoneen jylinän ja heti seuraavaksi näki koneen laskeutuvan lautan ylitse Santos Dumontin lentokentälle. 

Elokuvassa kuullaan monta tunnettua choroa, kuten Zequinha de Abreun säveltämä ja Carmen Mirandan aikoinaan tunnetuksi tekemä Tico-tico no fubá sekä Pixinguinhan Carinhoso, jonka kuuleman mukaan kaikki brasilialaiset osaavat laulaa ulkomuistista. Oma suosikkini elokuvan kappaleista on ehkäpä Jacob do Bandolimin kaunis, kaunis Santa Morena. Mutta kuunnelkaa varmuuden vuoksi myös saman säveltäjän Noites Cariocas ja päättäkää itse.

Niin ikään Rioon sijoittuva elokuva Musta Orfeus päättyy kohtaukseen, jossa lapset tanssivat nousevan auringon valossa. Brasileirinhossa aurinko laskee lasten tanssiessa Copacabanalla. Taustalla soi Waldir Azevedon kappale, jolta elokuva sai nimensä.

Lisää choroa löytyy täältä.