torstai 4. helmikuuta 2016

Hajanaisia ajatuksia muuto(kse)sta



Olen tässä viimeisen kuukauden tai pari toisinaan puhunut jo ihan ääneen siitä, että lähtisimme kesällä Rioon hiukan pidemmäksi aikaa. Siis puhunut muidenkin kuin puolison kanssa. Toisin kuin kuvittelin, juuri kukaan ei ole pitänyt ajatusta hulluna. 

Sillä junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan?
En siis voi valittaa, että minulta tai meiltä odotettaisiin tietynlaista ratkaisua. Ja vaikka isoin syy haluta Rioon on perhe ja ystävät siellä, ei myöskään puolisoni perhe ole koskaan antanut sanallakaan ymmärtää, että meidän pitäisi tehdä ratkaisumme heitä ajatellen. Päin vastoin he ovat usein sanoneet kasvattaneensa lapsensa maailmalle, eivät itselleen.

 

Ja kun kukaan ei yritä pitää väkisin paikallaan, pohdinta ja ratkaisut on tehtävä itse. Ei voi piiloutua odotusten taakse, ei voi jättää hyppäämättä siksi ettei saanut lupaa.

Luulen että tässä saattaa olla resepti elämään ilman katkeruutta.

Mistähän kolibri stressaa?

Meidän elämä on Suomessa monella lailla mallillaan: on työpaikat, kiva koti, suurin osa perheestä tunnin matkan sisällä ja sopivasti ystäviä. Rion osalta nuo kaksi ensimmäistä ovat kysymysmerkkejä, joita jo aikaisemmin vähän pohdinkin.

Riosta on välillä hankala puhua. Se on niin täynnä vastakohtaisuuksia, ettei siitä meinaa saada kiinni, ainakaan jos pitää vastata sellaisiin kysymyksiin kuin että kumpi on parempi, Suomi vai Brasilia. Rio ei ole Brasilia, ja Rioa on monta.

Yhden sortin Rioa.

Me emme muuttaisi siihen Rioon, jossa puolisoni kasvoi, muttemme myöskään siihen, mihin suomalaisten firmojen lähetetyt työntekijät muuttavat. Meillä on Rion seudulla koko toinen perhe, mutta samaan aikaan tilaa rakentaa ihan omanlainen elämänpiiri.

Toisen sortin Rioa.


Muutos ei sinänsä pelota. Enemmän pelkään sitä, ettei mikään koskaan muuttuisi.  

Me molemmat olemme opiskelleet pidempään kuin vanhempamme. Kummankaan meistä kotikaupungissa ei ollut yliopistoa, joten muutto muualle oli itsestäänselvyys. Vasta myöhemmin tajusin, että kaikkien samankaltaisen koulutuspolun kulkeneiden kohdalla ei ole näin: jotkut syntyvät pääkaupunkiseudulla, opiskelevat täällä ja löytävät työpaikkansa täältä. Ja koko ajan ympärillä on tutut maisemat ja perhe sekä ystäviä lapsuudesta asti.  

En oikein osaa kuvitella, millaista se on.

Tästä puuttuu lapsuuden maisemaani halkonut maantie, vaikka kartta on vain reilun vuosikymmenen minua vanhempi. 

Juttelin muuttoajatuksista isäni kanssa. Hän kommentoi asiaa melkein samoilla sanoilla kuin oma, kohta 92-vuotias äitinsä usein minun ja serkkujeni reissuja ulkomaille: kun on kielitaitoa, niin voi lähteä.

Selväähän se on, että maailma on omalle sukupolvelleni avoin ihan eri tavalla kuin se heille oli, mutta silti se meinaa toisinaan unohtua. Meille kielitaito on itsestäänselvyys, kysymyksiä aiheuttavat ihan muut asiat.

Välillä kaiken epävarmuus ahdistaa ja puolen vuoden päässä näkyy vain jotain sameaa. Aika monena iltana olen nukahtanut siihen sameuteen. Mutta just tänään tulppaanien tuoksussa tuntuu lupaus jostain jännittävästä ja kuuden kuukauden päässä voi nähdä vuoren rinteellä Petrópolisin valot. 

Yhä etsin yhtä ikkunaa, näen niitä monta miljoonaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti