Täydellisen rannan kriteeri

Puolisoni kotitalon naapurissa asuu pariskunta, joiden esikoisen kummi hän on. Puolisoni on tuntenut pariskunnan miehen lapsesta asti ja minäkin pidän heitä jo perheenäni. He ovat kuin peilikuva minusta ja puolisostani: rouva on puhelias ja ulospäinsuuntautunut ja herra varautunut ja pienessä porukassa viihtyvä. Herra kuvailee usein mielestään onnistunutta sosiaalista tilannetta sanomalla, että paikalla oli só a gente, vain meidän oma porukka.

Puolisoni serkun perheellä on casa de praia, talo rannalla ja pari vuotta sitten heinäkuussa suuntasimme porukalla sinne viikonlopun viettoon. Rion rannoilla vesi on heinäkuussa usein niin kylmää, etten edes kastautuisi, mutta Região dos Lagosin kaupungeissa on monta suojaisaa, matalaa rantaa, jossa saatan jopa uida, kunhan aurinko ensin lämmittää ihoa riittävästi.

Aika monella Rion seudulla asuvalla on casa de praia. Usein nämä talot sijaitsevat parin-kolmen tunnin automatkan päässä sellaisissa kaupungeissa kuin Arraial do Cabo, Búzios tai Cabo Frio. Varallisuudesta riippuu, millainen talo, miten lähellä rantaa ja missä kaupungissa. Ja kun koittaa pidennetty viikonloppu (karnevaalista puhumattakaan), valtatie 101 on tukossa ja ruuhkassa kuluu tunti jos toinenkin.

Konsepti on osittain sama kuin Suomessa kesämökille mennessä: vuodevaatteet mukaan ja ruokakaupan kautta. Mutta oman saunan ja järvenrannan sijaan jokaiselle päivälle valitaan kohteeksi joku valtameriranta jonne sitten mennään autolla.

Tässä kohtaa kuuden hengen porukkamme jakautuu. Siis toiveiltaan, ei konkreettisesti eri paikkoihin. Jostain syystä porukassamme ei toimi sellainen ajatus, että yhdenlaisesta ympäristöstä kiinnostuneet menisivät yhteen suuntaan ja loput toiseen. Ymmärrän kyllä, että koko homman idea on olla yhdessä, mutta koska tarvitsen välillä aika usein myös omaa rauhaa, kuvio on joskus vähän stressaava.

Päädyimme ensimmäisenä päivänä rannalle, joka paikallistietoutta omaavien seurueemme jäsenten mukaan on The Ranta. Se jossa on tyylikästä olla. Eikä siinä mitään vikaa ollutkaan, paitsi kamala tuuli joka sinä päivänä riepotti hametta ihan riippumatta siitä, minkä rannan valitsi.

Tilasimme ruokaa, joten saimme rantatuolit ja aurinkovarjot maksutta. Rapeaa uppopaistettua kalaa (Brasiliassa moni eväs on uppopaistettu) ja jääkylmää olutta, ei hassumpaa. En kuitenkaan edelleenkään tiedä, mikä siitä rannasta teki erityisen. Ihan nätti merenlahdenpoukama hotellien lähellä. 

  

Illalla tein meille lasagnea ja istuimme niin pitkään yöhön, että seuraavan päivän rannalle lähtö viivästyi. Meillä ei ollut enää aikaa lähteä kovin kauas, ja yleisen pohdinnan jälkeen isäntä viimein hiukan pahoitellen ehdotti, että josko mentäisiin tällä kertaa vain lähimmälle rannalle. Niin tehtiin.  

Siellä näytti tältä.

Figueira, Arraial do Cabo.

Koko rannalla oli saapuessamme meidän lisäksemme vain kaksi ihmistä, ja hekin poistuivat pian. Meillä oli koko kilometrien mittainen ranta itsellämme. Vesi oli liian kylmää uimiseen, mutta uimme silti. Lämmittelimme kaivamalla aaltojen paljastamasta rantahiekasta esiin äyriäisiä. Huusimme tuuleen.

Pidin tästä rannasta kovasti, sanoin isännällemme kun kävelimme takaisin autolle. Hän hymyili, ehkä hiukan helpottuneena.

Niin, täällä oli só a gente, jatkoi naapurin mies.

Niinpä. Täydellinen ranta.